Pohdintapostaus synnytyksestä

Ekaksi tälläiset päläpälä lätinät tähän alkuun. Olen löytänyt uuden rakkauden, nimittäin pakastevadelmat :D Sain tuossa "anopilta" usean pussillisen vadelmia, pakattuina sopivasti sellaisiin pieniin naposteluminigrip-pusseihin... Aivan taivaallisen hyviä kun ovat vielä jäisiä. Tehoavat myös mainiosti jos sattuu pahaolo iskemään. Sama homma kyllä muillakin pakastemarjoilla, auttavat mulla hyvin pahoinvointiin. Raskausajan pahoinvoinnin hoidossa mulla on lisäksi ollu myös Sea Band- pahoinvointirannekkeet. Ne auttavat tosi hyvin matkapahoinvointiin, jota mulla on tullut raskauden myötä.

Ja sitten, kuten tuo otsikkokin jo tuossa lupaili, arvelin tehdä tälläisen pohdiskelevan postauksen synnytyksestä ja siitä mitä mietteitä mulla on sitä koskien.
Aika paljon on viime viikkoina tullut synnytystä mietittyä, koska sehän ei ole enää kaukana. Tänään jäljellä on laskettuun aikaan enää 90 päivää, 3 kuukautta siis. 190 päivää on jo takana, se kuulostaa hurjalta.

Itse olen koittanut välttää hirmuista "toive- ja halulistaa" koskien omaa synnytystä, koska tiedän, että harvoin asiat menee suunnitelmien mukaan. Jonkin verran olen tottakai ajatellut miten haluaisin asioiden menevän, mutta en revi stressiä siitä jos ne eivät onnistukaan. En ole koskaan ennen synnyttänyt, joten en voi etukäteen tietää, mitä on luvassa. Sen takia en myöskään jännitä tai pelkää synnytystä, ennemmin olen hyvinkin avoimin mielin menossa synnyttämään. Tai no, tottakai tavallaan se synnytys hieman jännittää, mutta ei niin, että se aiheuttaisi isoa pelkoa. Ainoat asiat, mitä pelkään synnytyksessä on se, että jotakin menee vikaan ja niin typerältä kuin se kuulostaakin, pelkään sitä että repeän pahasti. Pienet repeämät eivät toki haittaisi ja aika useinhan niitä tuleekin. Mutta sitä pelkään, että paikat repeää pahasti auki ja minua joudutaan parsimaan isosti kokoon :/

Synnyttämään en ole menossa yksin. Lapsen isä lähtee mukaani, tai jos käy niin ettei hän pääse, silloin hyvä ystäväni lähtee mukaan synnytykseen. Kumpikin tuntee minut sen verran hyvin, että he luultavasti ovat paras apu synnärillä. Haluan, että henkilö, joka mukana synnytyksessä on, on sellainen, että hän on suoraan sanoen vaikka valmis hakemaan kuusta sen, mitä milläkin hetkellä tarvitsen :D Mutta ihan tosissaan, olen sanonut että siellä synnärillä minua on kuunneltava ja autettava niin hyvin kun vain pystyy. Voi olla, että itse saatan olla hieman hankala asiakas... :D Nimittäin tapanani meinaa vähän olla se, että jos minua ei kuunnella (oli se nyt sitten kätilö, lääkäri tai synnytyksessä mukana oleva henkilö) niin se varmana saa kuulla siitä. Voi siis olla, että itse kukin saa varautua eräänlaiseen monsterimammaan...! :D

Sain neuvolassa viimeksi mukaani lappuja, joissa kerrottiin tarkemmin KAKS:in (eli Kainuun keskussairaalan) synnytysosastosta. Toinen lappunen koski kivunlievityskeinoja, jotka KAKSilla ovat mahdollisia. Itse olen pääsääntöisesti menossa synnärille sillä asenteella, että kivunlievityksiä otan oman fiiliksen mukaan. Epiduraalia en välttämättä tahtoisi, en koe jotenkaan, että se olisi semmoinen "minun juttu". Valitettavasti olen vähän turhan paljon huonoa sekä lukenut, että kuullut tutuilta kyseisestä kivunlievityksestä. Ei sillä, jos siltä tuntuu, niin kyllä olen toki epiduraalinkin valmis ottamaan, eli en sitä tyrmää. Kuitenkin nyt ajatukseni on se, että sitä en haluaisi.
Suihkuun tai ammeeseen ainakin haluan. Mieluiten ammeeseen, mutta jos amme ei ole mahdollinen niin sitten edes se suihku. Siellä tahtoisin lillua niin paljon ja pitkään kuin mahdollista. Kummallekin mahdolliselle tukihenkilölle olen sanonut, että alaselän hierontaa haluan. Muutenkin se tukihenkilön läsnäolo ja tukeminen auttavat varmasti paljon.

Oma kipukynnykseni on suht korkea ja tiedän olevani hyvin nihkeä lääkkeellisiin kivunlievitysmenetelmiin. Normaalistikin vältän esim. särkylääkkeen ottamista ihan viimeiseen asti, ennemmin kokeilen aina jotakin muuta, joka voisi kipua lievittää. Synnytykseen olen miettinyt, että voisin esimerkiksi ilokaasua hengitellä. KAKSilla on mahdollista myös olla keinutuolissa tai säkkituolissa tai sitten käyttää jumppapalloa. Niitä varmasti aion käyttää hyödykseni ja muutenkin liikkua mahdollisimman paljon, ellen sitten siellä ammeessa/suihkussa lillu :D
KAKSilla on mahdollista saada myös lihasjännitystä poistava ja kipuja vähentävä lääkepiikki lihakseen. Luultavasti se on se ensimmäinen lääkkeellinen menetelmä, minkä suostun ottamaan ja jota voisin kokeilla. Puudutteiden otossa aion tosiaan sitten mennä sen fiiliksen mukaan. Haluaisin ilman mennä, mutta jos siltä tuntuu, niin suostun kyllä ottamaankin puudutteen. KAKSilla on mahdollista saada kohdunkaulanpuudute, epiduraali- tai spinaalipuudute. Tosin spinaalipuudutehan kai on ennemmin toista kertaa synnyttäville ajateltu?

Synnyttää en ainakaan tahdo selällään. Joskin ilmeisesti harvemmin missään ikinä ihan täysin selällään synnytetäänkään, ainakin niin muistan jostain lukeneeni. Mahdollisimman pystyssä haluaisin synnyttää, koska jotenkin se tuntuisi ajatuksena sellaiselta hyvältä asennolta. Tietysti kontallaan tai kyljelläänkin, tai sitten synnytyssängyssä silleen istuma/kyykkyasennossa ottaen samalla tukea siitä sängystä, eli olisi siinä vähän niinkuin takaperin (jos kukaan nyt ymmärsi :D). KAKSilla ilmeisesti voisi olla mahdollista myös käyttää synnytysjakkaraa, ja olen ajatellutkin että sitä voisi kokeilla. Jokatapauksessa, pääasia olisi se, että selälleen/puolimakuulleen/puoli istualteen en joudu olemaan. Varmasti paras asento löytyy sitten ihan kokeilemalla.

Keskussairaalalla olisi yksi perhehuone, mutta en elättele isompia toiveita sinne pääsystä. Tietysti jos vaikka yhdeksi yöksi sinne pääsisi niin olisihan se kiva, mutta tosiaan, isosti en ainakaan elätä mitään toiveita että se olisi mahdollista. Muutama päivähän siellä sairaalalla pitäisi viihtyä, toisaalta ihan hyvä, koska saa itse toipua rauhassa ja henkilökunta auttaa varmasti eri asioissa. Vauvan haluan pitää mahdollisimman paljon vieressä ja vierihoidossa, jos se vain on mahdollista.
Eniten itseä harmittaa, kun keskussairaalalle on meidän kotikaupungista 100 km. Jotenkaan ei kamalasti houkuta ajatus siitä, että minun pitäisi supistusten kanssa jaksaa istua autossa noin tunnin verran, kun senkin ajan mielellään liikkuisi. Lisäksi tahtoisin olla kotona mahdollismman pitkään, jotta saisi rauhoittua ja olla vaan.

Sellaisia ajatuksia minulla tässä asiassa. Aika paljon asiaahan tuota tulikin ja varmaan jotain jäi kirjoittelemattakin :) Saa kommentoida vapaasti, jos tämä jotakin ajatuksia teissä lukijoissa herätteli :)