maanantai 23. helmikuuta 2015

Pelon kohtaamista

Blogissa on taas syystä jos toisesta ollut hiljaiset ajat. Nyt kuitenkin päätin hetkeksi istahtaa koneen ääreen, joskaan en kuulumispostauksen muodossa, vaan toisenlaisissa asioissa.
Olen joskus bloginikin puolella maininnut, että minulla on emetofobia, oksentamisen pelko. Pelko on ollut tänä talvena hyvin voimakasta ja minua on ahdistanut jatkuvasti, että milloin me sairastutaan, nyt kun perhekin on isompi, yksi lapsi on päiväkodissa ja toinen koulussa. Ja ensimmäisessähän tunnetusti pöpöt jyllää näihin aikoihin hyvinkin riehakkaasti.

Tämä fobia on ollut minulla noin 10 vuotta, ja silloin viimeksi olen oksentanut vatsataudin takia. Viisi vuotta sitten oksensin juhlittuani liikaa 18-vuotissynttäreitä. Välillä on ollut parempia kausia ja välillä, kuten tänä talvena, huonompia kausia. Tämä talvi on siitäkin syystä vaikea, että esimerkiksi Facebook on ollut täynnä yrjöpäivityksiä ja noin jokatoisella on kuulostanut vatsatauti jylläävän.

Pari viikkoa sitten to-pe yöllä se meille sitten rantautui. Yllättäen, miehen poika, joka siellä päiväkodissa on, aloitti. Se alkoi yöllä, joten mun loppuyö oli aivan yhtä helvettiä. Tärisin paniikin kourissa monta tuntia ennen kuin sain neljäksi tunniksi nukahdettua. Siitä alkoi mun hysteerinen käsien jynssääminen, kloritilla hinkkaus ja syömälakko. En kyennyt syömään mitään käsin, en koskenut mihinkään ja välttelin naamaani koskemista. Hädin tuskin söin mitään.
Lauantaina sairastui mies ja miehen tyttö, Viivi selvisi pelkällä ripulilla koko hommasta. Sunnuntai aamuna mulla oli järjetön huono olo, joka kuitenkin meni ohi. Ajattelin, että jospa selvisin tästä tällä, niinkuin 16- ja 21-vuotiaana. Silloin sairastin mahataudin oksentamatta, pelkällä huonolla ololla.

Mutta. Maanantaina sitten se olo alkoi ennen puolta päivää. Se oli jotain aivan jäätävää, tuntui että en kyennyt edes istumaan. Tunnit ennen miehen töistä pääsyä tuntuivat ikuisilta. Viimein mies oli kotona ja mä lukittauduin kylpyhuoneeseen ja makasin kylppärin lattialla itkien pahaa oloa. Tuntui, että tekisin mitä vaan että saisin sen olon pois. Ja niinhän se pahin pelkoni sitten tapahtui. Oksensin, joskaan en juuri muuta kuin sappinesteitä, koska syömälakkoni vuoksi mahassa ei pahemmin muuta ollutkaan.

Se tunne sen oksentamisen jälkeen. Mulla oli voittajafiilis. Mä selvisin siitä. Mä en kuollutkaan. Vaikka se kamalaa olikin (milloinpa se kivaa oisi). niin mä selvisin, hengissä ja voittajana.
Ja se paha olo mikä mulla oli, se loppui kuin seinään. Toki olo oli vielä heikko, mutta se karmein olotila oli poissa.

Taudin jälkeen mulla on ollut helpompaa. Mun ahdistus on kaikonnut lähes olemattomiin, en stressaa enää, eikä pelko ja sen ajatteleminen ole jatkuvaa. En osaa vielä tässä vaiheessa sanoa, että lähtikö pelko silti kokonaan, mutta ainakin eläminen on helpompaa. Se ei enää hallitse elämääni ja jokapäiväistä olemistani.


lauantai 3. tammikuuta 2015

Here we are

Huhhui, mä en tajua minne tää aika oikein katoaa... Taas nolottavan kauan aikaa edellisestä kirjoituksesta. Mä en vaan ehdi blogata pahemmin :D Päivät kuluu niin nopsaan, aamulla mennään tallille, iltapäivällä pois, haen miehen töistä, mennään kotiin, laitetaan ruokaa, syödään ja joko a)ollaan vaan loppuilta rauhassa tai b)mies käy jääkiekkotreeneissä (3x vko) ja mä oon lasten kanssa. Siinä ei paljo jää aikaa tietokoneella notkumiseen :) joka toinen vkloppu ainakin miehen lapset on äitillään ja yleensä silloin myös Viivi on isällään, joten vietetään parisuhdeaikaa kahdelleen tai käydään jossain. Tai sitten ollaan jääkiekkohommissa. Joka tapauksessa, hulinaa riittää jokaisena päivänä. Mutta kuten joskus taisin sanoa, bloggaan silloin kun siltä tuntuu ja kun ehdin.

Meille ei isompaa kuulukaan. Joulu ja uusivuosi meni ja ne sujui kivasti. Neiti kasvaa ja kehittyy joka päivä ja miten iso tyttö hänestä onkaan jo tullut! Osaa niin paljon jo asioita. Suurimpana asiana viime aikoina tapahtuneista lienee se, että hän osaa ilmoittaa jo hienosti (varsinkin isommasta) hädästään, joten kovaa vauhtia kohti kuivaa mimmiä mennään :)
Ja miten paljon jaksaa äitiä hämmästyttää, miten lapsi koko ajan enempi ja enempi osaa kommunikoida. Vastaa kysymyksiin, ilmaisee tahtonsa jne. Äiti vauvasta on kasvanut jo iso tyttö :)

Neitokaisen ihan eka kerhokuva, käytiin siis semmoisessa perhekerhossa :)

Me muuten muutettiinkin tossa joulukuun puolella. Muutettiin tämmöiseen paritalon puolikkaaseen mieheni (+ lasten tottakai) kanssa, saatiin vähän enempi tilaa :) Miehen tyttö sai viimein sitä omaa rauhaa ja oma huoneen ja Viivi ja mieheni poika (4 v) saivat yhteisen huoneen. Viivi ja mieheni poika muuten ovat kyllä semmoinen kaksikko että.. :D Ovat kuin paita ja peppu ja se on minusta aivan mahtava juttu. On kiva, kun miehen lapset ovat ottaneet Viivin niin hyvin perheeseen ja tytsy on heille kuin sisar.