keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Raskaus ja synnytys - miltä ne tuntuvat näin jälkeenpäin

Synnytyksestä on pian kulunut jo vuosi. Siis VUOSI, en voi millään uskoa. Vastahan mä plussasin ja vastahan mä otin masusta kuvia jajajaja... Mutta niin se vaan aika vierii eteenpäin ja pikku pirpana ei ole pian enää vauva, vaan taapero. Neiti on oppinut konttaamisen salat ja joka paikkaan on aivan pakko kiivetä. Ja äitiä hirvittää... Viimeistään siinä vaiheessa kun mitättömällä itsesuojeluvaistolla varustettu pikku ipana ei tajua, että siitä tuesta on vielä hyvä pitää kiinni, kun se tasapaino ei ihan vielä niin hyvä ois et ilman tukea seisominen onnistuisi... Isoimmilta kolhuilta kuitenkin ollaan vältytty toistaiseksi, eikä meidän talouteen ole tulossa mitään konttauskypäriä tai muita vastaavia ;)



Mutta nyt itse postauksen aiheeseen. Miltä se raskausaika tuntuu nyt näin jälkikäteen? Yhä edelleen olen sillä linjalla että yksi raskaus riitti mulle toistaiseksi. Ihanaa oli masu ja masun kasvatus, kamalaa oli ne kaikki kivut ja vaivat, joita kyllä riitti...

Alkuraskaudessa oli pahoinvointia, karmeaa väsymystä ja muuten vain ällötystä ja öllötystä. Yölläkin tuli heräiltyä oksetuskohtauksiin, mutta kertaakaan en oksentanut. Foobikko ei oksenna ;)
Kun alkuraskaus alkoi olla takanapäin, pahimmat pahat olot jäi pois, vaan sittenpä ne kivut alkoi. Ensin tuli keskiselän jäätävät kipuilut, en saanut yöllä nukutuksi ja itkin tuskaani kun mikään ei auttanut. Koulustakin tuli poissaoloja kipujen takia.

Viikkoja 19+ jotakin


Puolenvälin tietämillä/sen jälkeen, kun selkäkivut alkoi helpottaa, kuvaan astui, ah niin ihanat liitoskivut. Alkuun niitä sieti ihan hyvin, mutta ne paheni loppua kohden siihen pisteeseen, että kaikki 100 metriä pitempi kävely tuotti tuskaa. Kipu oli pahin nivusissa ja häpyliitoksen tietämillä. Ratsastus oli ainoa, joka helpotti liitoskipuja.
Lisäksi mm. huhtikuussa olen valittanut blogiinkin saakka alaselän ja lonkan kipuja, jotka on yöunia häirinneet ja aiheuttaneet kovaa tuskaa. Kyseiseen postaukseen olin rustannut vielä tämmöistäkin: "Suoraan sanoen, en lähtisi tähän yhdeksän kuukauden hommaan ihan äkkiä uudelleen. Tiedän, miten paljon tässä maailmassa on niitä, jotka toivovat kovasti raskautta, mutta itselle tää raskausaika on ollut niin isolta osin yhtä helvettiä, että ei paljon naurata.. Voikin siis olla, että tämä lapsi jää ainoakseni. Suunnilleen ainoat asiat, mistä raskausaikana olen nauttinut on vauvan liikkeet ja tieto siitä, että sisälläni kasvaa ihana pieni, rakas ihminen ja sit toisaalta kaunis, pyöreä raskausmasu on myös ollut ilahduttava asia. Koskaan en elänytkään haavemaailmassa että raskaus olisi jotenkin helppoa tms, mutta kieltämättä tämä kipujen ja vaivojen määrä on yllättänyt jollain tapaa."

Kipujen lisäksi närästi, oli nukkumisongelmaa, iho-ongelmaa, hormonimyrskyjä, valaskriisiä.... Ja se lopun TURVOTUS oli jotain... järkyttävää. Kun olen jälkeenpäin katsonut kuvia itsestäni raskauden lopusta, mä oon aivan järkyttävän näköinen sen turvotuksen kanssa :D Muistan, että mun nilkat oli ihan tukit ja että synnytyksen jälkeen piti kattoo ihmeissään et hei onko noi muka mun jalat, kun ne oli niin ohuet.

Nyt tästä tekstistä saa sen kuvan että mun raskaus aika on ollut ihan pelkkää helvettiä ja tuskaa... :D Mutta mitään kaunistelematta, sitä se kyllä oikeasti oli. Vannoin raskaana ollessa varmaan joka päivä että ei enää ikinä tätä. 
Toisaalta mä tahtoisin joskus toisen lapsen. Mut voisko joku muu olla raskaana mun puolesta..? :D 

Viimeisillään (turvonneena) hevosen selässä :D

No entäs se synnytys sitten? 

Synnytyshän oli jollain tapaa ihan mahtava kokemus. Varsinkin se tunne kun saat sen lapsen ensimmäistä kertaa siihen rinnan päälle... Ei sitä voi edes sanoin selittää miten upealta se tuntuu. 
2.6.2013 mun supistelut alkoi siinä illalla. Supistukset oli tooooosi epäsäännöllisiä (väli vaihteli 10-30 minuuttia) ja vaikka välillä tuli napakampia suppareita, mä en uskonut että lähtöä tulisi. Harjoitussuppareitakin kun mulla kuitenkin oli ollut niin paljon, eikä ne paljoa siitä pahemmille tuntuneet muutamia lukuunottamatta.
00.00 jälkeen kuitenkin "helvetti" pääsi irti. Supparit muutukin säännöllisiksi ja ne alko oikeasti sattua. Muistelen napanneeni panadolia naamaan ja käytin jyvätyynyäkin apuna. Kaverilleni vielä sanoin facebookissa, että tuskin tässä lähtöä minnekään tulee, koska supparit oli niin lyhyitäkin (kesto 10-30 sekuntia, muistaakseni melkeen kaikissa oppaissakin sanotaan et "tositoimisupparit" kestää noin 30-60 sekuntia). Mutta niin vain sitä piti myöntyä kahden aikaan soittamaan synnärille, että nyt sattuu jo aikalailla. Puhelunkin aikana tuli supistus ja puhelimeen vastannut kätilö arveli, että parempi alkaa tulla sinnepäin, kun matkaakin oli se 100 km. Eikun menoks ja voin sanoa, että autossa 100 km supistusten kanssa ei ole kivaa. Aiemmin suppareita kesti, koska sai kävellä supparin aikaan ympäriinsä. Nyt se ei onnistunutkaan, vaan piti kärvistellä etupenkillä tuskissaan. Onneksi edelleen supparit oli kestoltaan lyhyitä... Väli 5-7 minuuttia.

Sairaalalla sitten sinne käyrille tunniksi makaamaan, siellähän oltiin kolmen jälkeen (jep, ukko kaahas matkan ku mielipuoli, kuulema teki niin pahaa kattoa ku mä kärsin :D). Mua suututti käyrillä makaaminen, koska supistukset sattu niin paljon ja mun piti maata, vaikka olisin halunnut liikkua. Sairaalaan tullessa olin sen 4 cm auki ja kätilö aikoi keksiä mulle jotain helpottavaa kipulääkitystä. Käyrillä maatessa apua oli hieman siitä, kun mies painoi jalasta akupunktiopistettä. Itseasiassa tuo akupisteen painaminen helpotti paljon enempi sitä supistuskipua kuin se pirun Oxynorm piikki, jonka sain sitten "ensihätään". Ei sillä aineella saanu kun "kännin" päälle, kipuihin ei vaikutusta..

Noh, tunti käyrillä, sitten saliin ja salissa puol tuntia kun piti alkaa ponnistamaan ja likka maailmassa 04.46. Äiti oli järkyttynyt ja hämmentynyt synnytyksen kulusta... Mutta onnellinen tottakai. Suurin huolenaiheeni kesken ponnistamista oli se, että mä repeän.. :D Siltä se kyllä tuntui, vaikka kolmella nirhulla loppujen lopuksi selvisin.

Näin jälkikäteen ajateltuna synnytys on yhä mulle vähän semmoinen asia, joka mietityttää. Niin paljon oli semmoista, mitä olisin toivonut menevän toisin. Olen iloinen siitä, että synnytys oli nopea. Pelkäsin etukäteen sitä että joutuisin kärvistelemään vuorokaudenkin kivuissani. Mutta sitten toisaalta se oli jo vähän liiankin nopea ja se aiheutti mulle paniikkia, sain kesken synnytyksen paniikkikohtauksen. Onneksi kätilö sai minut rauhoiteltua nopeaan ja sen jälkeen sain ihan uutta voimaa koko hommaan.
Synnytyksessäni ollut kätilö oli mukava, mutta olisin toivonut häneltä enempi tukea minulle. Tsemppasi kyllä hyvin esim. ponnistusvaiheessa, mutta se muu tuki oli olematonta. Jouduin olemaan "yksin" kipuineni, kun kätilö oli jatkuvaan jossain muualla kuin siellä salissa. Miehestä ei isoa apua sinällään ollut, raasu oli vähän järkyttynyt koko tapahtuman ajan ;)

Se mikä harmitti myös, oli se, että mulle ei annettu paljon kivunlievitysvaihtoehtoja. Piikki tökättiin reiteen joo, mutta esimerkiksi ilokaasua ei tarjottu. En myöskään saanut liikkua, vaan piti maata vain sängyssä, vaikka liikkuminen oli ehkä itselle ainakin kotona ollessa se suurin apu. Ei tarjottu myöskään esimerkiksi kuumaa suihkua.
Lisäksi se vähän ihmetytti, että kohdunsuun tilanne tarkistettiin vain kun tulin sairaalaan ja silloin kun ilmoitin että nyt on pakko saada ponnistaa. Ei kertaakaan siinä välissä. Esimerkiksi saliin mennessä sen olisi minusta voinut tarkistaa, mutta ei. Epäilen, että osittain senkin takia jäi puudutteet saamatta :D Toki, kätilökin sanoi, että ei hän olisi arvannut, että mä ensisynnyttäjänä vedän tommoisen pikatoimituksen ja senkin vuoksi se puudutteen saaminen jäi. Tavallaan kukaan ei "tajunnut", että synnytys etenisi niin nopsaan.
Toisaalta olen myös ollut yllättynyt, miten hyvin loppujen lopuksi sen kivun siedin. Tai sitten aika vain kultaa muistot ;)

Olen ajatellut, että kävisin jossain välissä juttelemassa synnytyksestä jonkun kanssa, koska osittain synnytykseen jäi pelko. Vaikka en toista lasta tekisikään, niin olisi se silti hyvä käsitellä läpi.

Mutta pääasiahan koko raskausajassa ja synnytyksessä on tuo pikkuinen palkinto <3  Siinä vaiheessa, kun lapsensa näkee ensimmäisen kerran, kaikki kipu ja tuska unohtuu :)

On se ollu pieni <3

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Kuulumiset ja uusi blogi!!

Viime bloggauksesta on vierähtänyt taas luvattoman pitkä aika, oikeasti ihan hävettää tämmöinen saamattomuus tän blogin suhteen.... Välikausivaate postauskin odottaa yhä viimeistelyä, vaikka sekin piti saada julkaistua pian edellisen postauksen jälkeen. Syy tähän blogihiljaisuuteen on se, että mulla ei ole oikein löytynyt intoa ja inspiraatiota tähän blogiin. Jotenkaan ei jaksa päivitellä meidän supertylsää arkea, jossa ei tapahdu mitään. Erikoispostauksia olisi tuossa odottamassa joo, vaan kauheaa inspiraatiota niiden aloitteluunkaan ei ole ollut. Tai toisaalta joka päivä on mielessä postata tänne jotakin, mutta päivällä ei ehdi (neiti työllistää aika paljon) ja illalla taas haluaa viettää hetken aikaa itsekseen, eikä bloggaaminen aina ole se päällimäisin juttu.

Kaikesta tästä inspiraation puutteesta huolimatta laitoin kokonaan uuden blogin pystyyn. Blogi on kuitenkin vain heppablogi, joten heppailujutuista kiinnostuneet klikatkaa itsenne pikaisesti nyt tonne uuteen NELIVEDOLLA - blogiin :) Heppajuttuihin tällä hetkellä riittää inspiraatio kirjoittaa, mutta jotenkaan niitä ei halua tänne kirjoittaa, kun ne ei ns. "sovi" tänne :D Koska lukijoistani taitaa löytyä aika paljon niitä, jotka eivät ole hevosihmisiä :) Siksi en halua tänne puolelle liikaa heppajuttuja laittaa. Nyt niille on sitten oma paikka, joten heppakuulumisia sieltä siis.

Nyt kuitenkin sen verran kuulumisia, että meidän neitihän täytti 3. päivä 10 kuukautta. Niin iso tyttö jo! Neuvolassakin käytiin ja saatiin uudet mitat, jotka oli 73,5 cm ja 8720 g :) Hyvin menee omilla käyrillä edelleen, vaikka vähän pelkäsin tuon painon takia kun on vähän huonosti ruoka maistunut. Hapanmaitotuotteitahan me ollaan jo jonkun aikaa maisteltu ja syöty ja ne kelpaa neidille hyvin. Lempparia on viili ja turkkilainen jugurtti, raejuustosta ei pidä :D
Mitäs tämä neiti kymmenkuinen sitten osaa? No hän ryömii kovaa vauhtia, nousee tukea vasten polvilleen (ja pari kertaa jo seisaalleenkin), ottaa askelia tuettuna (jos siis itse tukee), mutta ei vielä itsenäisesti kävele tukea vasten. Konttausasentoon menee jatkuvasti ja hieman menee eteenpäin kontaten, mutta toistaiseksi pääsee viel ryömien lujempaa :)
Osaa vilkuttaa ja hänellä on nyt ota-anna-vaihe menossa. Jaksaa mielellään touhuta yksin lattialla pitkiäkin aikoja, joskus taas ei viihdy yksin sekuntiakaan ;) Eroahdistusta on ilmassa.
Rakastaa hassuttelua ja sitä kun hänen kanssaan "riehutaan" ja pelleillään. Sanoo välillä äiti, itta(kissa), iti(isi), mamma, täti. Nyt on viime päivinä vilkutuksen yhteyteen tullut "heihei"(tai ennemmin "eiei", kun ei vielä niin hyvin h-kirjain tule ;) ). Ymmärtää sanan ei - eri asia totteleeko ;)

Nukkumisen kanssa meillä on nyt tosi hankala vaihe. Nukkumaan ei osaa enää millään yksin rauhoittua, vaan huutohommaksi menee. Nyt koitetaan pääsiäisen jälkeen sitä unikoulun aloitusta. Saatiin tänään perhetyöntekijältä hyviä vinkkejä siihen, toivottavasti niistä on apua!

Semmoinen siis neiti kymmenkuinen, varmaan jäi jotain tässä väsymyksessä mainitsematta, mutta pääkohdat kuitenkin ;)



Neiti sai omat arskat! Kyseessä Baby Banz Retrot :)