Tänään piti koulussa olla teoriapäivä, jonka vuoksi jaksoin nyt kouluun tullakin. Eilen jätin koulupäivän väliin ilkeän selkäkivun takia, olisi ollut hallipäivä ja minusta tuskin ois ollu mitään hyötyä hallissa sillä selällä. Nyt tosiaan tänään piti olla teoriapäivä, mutta ei ollutkaan. Sanoin sitten opettajalle suoraan, että mulla on sellaiset fiilikset että en jaksaisi nyt mitään isompaa tehdä. Opettaja laittoi sitten minut itsenäiseen tietokonetyöskentelyyn :) Onneksi täällä opettajat ymmärtää tämän minun tilanteeni hyvin ja varsinkin tämänpäiväinen opettaja. Sanoi vielä, että pidä vain taukojakin niin paljon kuin haluat ja jos siltä tuntuu. Onneksi näin, olisi voinut olla sekin tilanne, että opettajat ei välitä ollenkaan.
Tässä opiskelujen lomassa olen pohdiskellut paljonkin asioita ja oikeastaan pohdiskelin niitä eilenkin jo, kun viettelin saikkupäivää. Mietiskelin tulevaa arkea, sitten kun vauva syntyy, sillä minustahan tulee nyt yksinhuoltaja. Toisaalta se vähän pelottaa, miettii nyt, olet tavallaan ihan yksin ja siinä ei ole sitä miestä tukena ja turvana ja auttamassa. Toisaalta taas, olen itse sellainen ihminen, että pärjään ja olen aina pärjännyt asiassa kuin asiassa yksinkin. Lisäksi, minulla on aivan mahtava tukiverkosto ympärilläni. Omasta perheestä äitini ja siskoni ovat auttaneet ja auttavat ihan hirmuisesti. Sisko sanoi, että hän lähtee vaikka synnärillekin minun mukaan :D Sitten pari lähintä ystävää ovat olleet ja varmasti tulevat olemaan hirmuisen iso tuki minulle. Seiskasta asti ollut ystäväni, paras ystäväni, on nyt sitten luultavasti se ihminen, tukihenkilö, joka lähtee mulle synnärille sitten kaveriksi.
Ja niin, onhan se lapsen isäkin varmasti kaikessa mukana ja apuna, ja lähtis varmaan synnärillekin, mutta itse koen sen paremmaksi niin, että ei lähde. Tottakai voi tulla sinne, mutta itse synnytykseen en halua häntä mukaani.
Arjen sujumisesta synnytyksen jälkeen en toki vielä osaa sanoa mitään, sen näkee sitten. Mutta tiedän, että vaikka yksin olenkin, en minä yksin jää. Se on helpottavaa tietää. Pelottaahan se vauva-arki jollain tapaa, koska miettii, että osaako sitä kaiken ja mistä tiedän mitä tehdä jne. Mutta kuten joku viisas joskus taisi sanoa, äidiksi ei tulla eikä opiskella vaan äidiksi kasvetaan :)
Toinen pohdiskelun aihe mulla on ollut imetys. Haluan kyllä imettää, mutta en tiedä kuinka kauan ja miten se tulee onnistumaan. Olen ajatellut sellaista, että jos se imetys ei onnistu, niin sitten se ei onnistu ja that's it. En aio pakottaa itseäni, enkä vauvaakaan, siihen jos se ei onnistu tms. Vaikka se joidenkin mielestä olisikin julman kuulosta "APUA ET SÄ VOI NOIN TEHÄ, KYL SUN ON PAKKO IMETTÄÄ KOSKA SITÄ JA KOSKA TÄTÄ". Jos mä en halua, jos se ei onnistu, jos siihen ei vain pysty, niin miksi pakottamalla pitäisi? En tunne yhtäkään lasta, joka ois kärsiny siitä että sitä ei ole imetetty. Tottakai tahdon yrittää, mutta pakon alle en ryhdy. Millaisia mietteitä teillä, odottavilla lukijoilla on imetyksestä? Onko teistä aivan totaalisen väärin jos ei pystykään imettämään lastaan?
