Olen joskus bloginikin puolella maininnut, että minulla on emetofobia, oksentamisen pelko. Pelko on ollut tänä talvena hyvin voimakasta ja minua on ahdistanut jatkuvasti, että milloin me sairastutaan, nyt kun perhekin on isompi, yksi lapsi on päiväkodissa ja toinen koulussa. Ja ensimmäisessähän tunnetusti pöpöt jyllää näihin aikoihin hyvinkin riehakkaasti.
Tämä fobia on ollut minulla noin 10 vuotta, ja silloin viimeksi olen oksentanut vatsataudin takia. Viisi vuotta sitten oksensin juhlittuani liikaa 18-vuotissynttäreitä. Välillä on ollut parempia kausia ja välillä, kuten tänä talvena, huonompia kausia. Tämä talvi on siitäkin syystä vaikea, että esimerkiksi Facebook on ollut täynnä yrjöpäivityksiä ja noin jokatoisella on kuulostanut vatsatauti jylläävän.
Pari viikkoa sitten to-pe yöllä se meille sitten rantautui. Yllättäen, miehen poika, joka siellä päiväkodissa on, aloitti. Se alkoi yöllä, joten mun loppuyö oli aivan yhtä helvettiä. Tärisin paniikin kourissa monta tuntia ennen kuin sain neljäksi tunniksi nukahdettua. Siitä alkoi mun hysteerinen käsien jynssääminen, kloritilla hinkkaus ja syömälakko. En kyennyt syömään mitään käsin, en koskenut mihinkään ja välttelin naamaani koskemista. Hädin tuskin söin mitään.
Lauantaina sairastui mies ja miehen tyttö, Viivi selvisi pelkällä ripulilla koko hommasta. Sunnuntai aamuna mulla oli järjetön huono olo, joka kuitenkin meni ohi. Ajattelin, että jospa selvisin tästä tällä, niinkuin 16- ja 21-vuotiaana. Silloin sairastin mahataudin oksentamatta, pelkällä huonolla ololla.
Mutta. Maanantaina sitten se olo alkoi ennen puolta päivää. Se oli jotain aivan jäätävää, tuntui että en kyennyt edes istumaan. Tunnit ennen miehen töistä pääsyä tuntuivat ikuisilta. Viimein mies oli kotona ja mä lukittauduin kylpyhuoneeseen ja makasin kylppärin lattialla itkien pahaa oloa. Tuntui, että tekisin mitä vaan että saisin sen olon pois. Ja niinhän se pahin pelkoni sitten tapahtui. Oksensin, joskaan en juuri muuta kuin sappinesteitä, koska syömälakkoni vuoksi mahassa ei pahemmin muuta ollutkaan.
Se tunne sen oksentamisen jälkeen. Mulla oli voittajafiilis. Mä selvisin siitä. Mä en kuollutkaan. Vaikka se kamalaa olikin (milloinpa se kivaa oisi). niin mä selvisin, hengissä ja voittajana.
Ja se paha olo mikä mulla oli, se loppui kuin seinään. Toki olo oli vielä heikko, mutta se karmein olotila oli poissa.
Taudin jälkeen mulla on ollut helpompaa. Mun ahdistus on kaikonnut lähes olemattomiin, en stressaa enää, eikä pelko ja sen ajatteleminen ole jatkuvaa. En osaa vielä tässä vaiheessa sanoa, että lähtikö pelko silti kokonaan, mutta ainakin eläminen on helpompaa. Se ei enää hallitse elämääni ja jokapäiväistä olemistani.
